Joskus toivoisin ajan pysähtyvän. Arjen hurjan pyörityksen keskellä välillä sitä vain havahtuu huomaamaan sen karmean ja kauhistuttavan tosiseikan, miten nopeasti aika oikeasti kuluu.
Lapsena muistan toivoneeni useat kerrat, että voi kun olisin jo ihan oikea koululainen. Teini-iässä taas toivoin ajan rattaan ryöpsähtävän hurjaan kiitoon kohti täysi-ikäisyyttä. Silloin kun saisi tehdä elämässä kaiken niin kuin itse haluaa, kukaan ei määräisi ja kaikki olisi mahdollista....
Nyt kun oman perheen nuorin lapsukainen täyttää vuosia ja eskari-ikä lähenee, niin toivoisin ajan pysähtyvän tai edes hetkeksi hidastuvan. Tämän hetken haluaisin pitää itselläni vielä tovin. Tässä on kaikki.
Lapsuus kuluu ihan liian nopeasti (ainakin nyt kun yövalvomiset ovat melkein jo loppuneet ja leikki-ikäisen hurjat uhmaiät on ohitettu...), Niin paljon pitäisi lapsuudesta tallentaa vanhemmuuden muistikorttiin tai kovalevyyn: vauvan ensimmäiset hymyt, pienen käden puristus, ne haparoivat ensiaskeleet, taaperon ensimmäiset merkittävät sanat tai ääntelyt, leikki-ikäisen rakkaimmat lelut, lasten hienot ja terävät oivallukset, tarinat ja laulut, sylihetket ja silitykset. Mitä näistä muistan vuosien päästä... Toivottavasti olen osannut tallentaa ne tärkeimmät, joihin voin palata vielä vuosikymmenienkin jälkeen.
Keräsin tähän kuvia hitaasti eletyistä hetkistä joissa aika on pysähtynyt...Osa kuvista liittyy omaan lapsuuteen.
