Joulukuun 4.päivä on menossa ja oma opintovapaa hupenee (liian?)hurjaa vauhtia. Vielä viimeisiä tehtäviä on puskettava läpi ja sitten voi taas hetkeksi huokaista. Juu, kunnes on taas aloitettava uusi jakso ja uudet kurssit ja arkinen aherrus.
Kulunut vuosi on ollut aika erikoinen. En puhu nyt koronasta, vaan ihan tästä omasta henkilökohtaisesta "kuplastani" jossa elän. Opintojen aloittaminen vielä näin keski-ikäisenä, on ollut ehkä parasta mitä olen tehnyt vuosiin. En näe itseäni vieläkään uraihmisenä, vaikka opintoja on kertynyt jo ihan mukava määrä ja tavoitteena on saada uusi tutkinto. Lapset ja perhe ovat elämäni tärkein asia ja työ sekä työssä eteneminen tulevat vasta Top 10-listan puolivälissä. Ilman perheen tukea, en olisi nyt tässä. Etäopiskelijana teen töitä yksin ja näen muita opiskelijoita harvakseltaan videoyhteydellä Teams:n kautta tai vaihdan kuulumisia sähköpostilla. Ihminen on laumaeläin, joka tarvitsee jonkin ryhmän tai yhteisön johon kuulua. Työssä käyminen (rahapalkan lisäksi) on tärkeää juuri tästäkin syystä. Jokaisella on olta joku porukka tai ryhmä, johon voi liittyä olipa se työyteisö tai jokin harrastepiiri.
Opinnot ovat herätelleet minut näkemään asioita uusin silmin. Työssä kokemani työpaikkakiusaaminen ja uupuminen eivät varmaan koskaan unohdu, mutta niiden tuoma pitkä varjo lyhenee koko ajan ja näen arjessa myös iloa ja toivoa paremmasta. On helpompaa olla toiveikas ja myötätuntoinen, kun oma arki sujuu ja oma maailmankuva (näkemys) laajenee oman kuplan ulkopuolelle.
Pimeinä aikoina, ihmisten kohtaamiset ovat niin tärkeitä. Kerronkin tästä aamusta, kun tapasin erään aivan huippu tyypin. Olin koiran kanssa aamulenkillä ja vastaan tuli pieni koululainen, jonka olen tuntenut jo monta vuotta. Tapanani on tervehtiä ja vaihtaa muutama sananen vastaantulevien tuttujen kanssa, myös näiden tuttujen lasten. Tässä aamuisessa kohtaamisessa huomiota herätti koululaisen perässään raahaama esine, josta koirani innostui valtavasti. Lapsi, jolla on jotain liikkuvaa ja outoa kädessään, on koiralleni ihan mahdottoman kiinnostava ja innostava asia. Kyselinkin lapselta uteliaana, että mitä siellä maassa oikein kiemurtelee. Vastaus tuli reippaasti: Karvamato. Ja totta tosiaan, turkoosin hihnan päässä oli kuin olikin pörröinen ja pullea karvamato. Idea moiseen lemmikkiin on ilmeisesti saatu Putous-ohjelman Tanhupallo-sketsihahmosta. Koululainen esitteli matoa ja selvisi, että mato oli oikeasti talvitakin hupusta irronnut karvareunus. Aivan huippua, totesin. Pimeä ja kylmä perjantai-aamu on juuri oikea aika ulkoiluttaa riehakasta ja pomppivaa karvamatoa. Kohtaamisemme päättyi, kun koululainen jatkoi matkaa iloisesti hypellen ja minä jatkoin aamulenkkiä iloisesti häntää heiluttavan koiran kanssa.
Lapsen mutkaton selitys omalle, ainutlaatuiselle lemmikilleen oli mielikuvituksellinen ja rohkea. Jos voisin säilyttää elämässäni edes murusen tuota mutkattomuutta ja luovaa asennetta, niin olisin hurjan kiitollinen. Elämän ei kuulu aina olla yltiö positiivista ja hauskaa, mutta luottamalla omiin valintoihin ja elämällä rohkeasti oman näköistä elämää, pimeä joulukuun aamu voi olla valoisa. Hyvää loppuviikkoa sinulle =)
