Sitä sun tätä

Tänään laitan kuvia jotka eivät mitenkään liity tekstiini (on tapahtunut joskus aikaisemminkin...). Otsikko "sitä sun tätä" -kuvaa parhaiten tämän postauksen kokonaisuutta. Ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan, mietin kovasti mielessäni, teenkö lukijaa miellyttävän ja mukavan kevyen kuvakavalkaadin lokakuun kuvista ja syyslomasta Kainuussa vai kirjoitanko siitä, mitä mielessäni tällä hetkellä oikeasti liikkuu. Koska tämä on minun blogini, saan tehdä taiteelliset ratkaisut ihan itse ja koska perusluonteeni on pohdiskeleva, slaavilaiseen melankoliaan taipuvainen ja rehellisyyttä peräänkuuluttava, kirjoitan tänä aamuna kasvamisesta, aikuiseksi kasvamisesta.

Lehtiä raparperin lehdellä

Viikko sitten vietettiin esikoislapsen syntymäpäivän etkoja sukulaisten kanssa. Muistelin esikoisen syntymää ja sitä tuoreen äidin pohjatonta iloa ja samanaikaista hämmennystä ja suorastaan kauhua - kuinka tästä selvitään ja miten ihmeessä pärjään tämän pienen, suloisen ja niin paljon hoitoa ja hoivaa tarvitsevan käärön kanssa. Entä jos pudotan tämän lapsen lattiaan, unohdan ostosreissulla kauppaan tai unohdan antaa D-tipat ja lapseni luuston kehitys kärsii ja hänelle kasvaa hurjat, hevosmiehen"länkisääret". Tässä oli vain pieni osa niistä huolista ja murheista, joita mietin mielessäni kun hoidin vauvaani ja vastauksia etsiessä, luin kaikki mahdolliset lastenhoito-oppaat.

Vanhempien kipuilusta huolimatta, pieni käärö kasvoi isommaksi ja me vanhempina opimme koko ajan uusia asioita. Olen muistanut kiittää miestäni siitä, että hän neuvokkaana isänä tarttui ongelmakohtiin, hoiti innokkaaasti vauvaa ja otti vastuuta arjen sujumisesta. Molemmat pyrimme tekemään oikeita ratkaisuja ja teimme parhaamme, jotta kaikki sujuisi hyvin. Pienestä kääröstä kasvoi tomera leikki-ikäinen, koululainen ja hän sai rinnalleen sisaruksia joiden kanssa sai jakaa lelut, oman huoneen ja vanhempien huomion.  Myös meidän, huolettomien (?) nuorten aikuisten, oli kasvettava äidiksi ja isäksi ja otettava vastaan elämän tuomat haasteet. 

Vuokatin urheilupuiston maisemat ovat huikeat ja jyrkät mäet takaavat hyvä ylämäkitreenit =)

Viikko sitten keskustelimme esikoisen kasvamisesta vastuulliseksi ja järkeväksi nuoreksi ja kehuin, miten fiksuja tämän päivän nuoret ovat. Luin juuri tällä viikolla, että tuore tutkimus on osoittanut, että nuorten päihteiden käyttö on vähentynyt viime vuosiin saakka. Oma kokemukseni on, että nuoret ovat avoimia, osaavat kertoa tunteistaan ja ovat kiinnostuneita terveellisistä elämäntavoista sekä ottavat kantaa ympäristön tilaan ja kantavat huolta maapallon tulevaisuudesta. Olen kiitollinen siitä, että lapset ja nuoret osaavat niin paljon enemmän kuin oma sukupolveni aikoinaan.

Kajaanin keskustan kanava

Mutta, elämä on. Aina kun luulet, että olet selvinnyt jostakin haasteesta ja voit hengähtää ja vain nauttia elämästä (hah, mistä näitä höttöisiä harhakuvitelmia oikein tulee?), tulee nurkan takaa joku uusi yllätys ja "selviämisen prosessi" lähtee taas alusta kohti uutta, ja tuntematonta (tämä on sitä slaavialaista melankoliaa ja synkkyyttä, joka aina pulpahtaa ajoittain pintaan...).

Kajaanin linnan rauniot 

Eilen illalla saimme taas muistutuksen, että koskaan et voi tuudittautua täydelliseen turvallisuuden tunteeseen ja huokailla onnesta soikeana, miten rauhaisaa ja tasaisen mukavaa elämä lapsiperheessä on kun lapset kasvavat.

Kajaanin keskustaa

Fiksu ja järkevä nuoremme päätti pitkän pohdinnan jälkeen lähteä kaverin luo "saunailtaan". Hänet oli kutsuttu ja paikalle oli tulossa "kaikki vanhat kaverit" joita ei voisi muulloin nähdä. Illasta olisi siis tulossa kaikin puolin spesiaali ja nuori lupasi olla selvinpäin ja tulla ajoissa kotiin. Vannotimme nuorta, että hän voi soittaa kotiin jos nyt kuitenkin jotain yllättävä ilmenee tai jostain syystä tulee jotain hankaluuksia ( siis lue: mopo karkaa käsistä saunaillan virvokkeiden kanssa, alkaa tappelu, pyörä menee rikki tai jalat menee alta jostain kemiallisesta aineesta).

Kajaanin linnan rauniot yli menevältä  sillalta kuvattuna

Illalla klo 21 kuului ovelta koputus. Meille tuntematon nuori koputtu oveen ja sanoi" Tässä teille tämmöinen kaveri". Ovesta hoiperteli alkoholia nauttinut nuoremme vaatteet likaisina ja olin kuulevinani  sopertelun "anteeksi"( lieneekö ollut järkyttyneen äidin toiveajattelua?).

Tänään, uuden aamun valjetessa, olen ehtinyt käynnistää huolimyllyn ja miettiä miten tästä eteenpäin. Hyvää tässä tilanteessa on se, että nuori pohti ääneen ennen saunailtaan lähtöä tilanteen järkevyyttä. Okei, luvassa oli kuitenkin "hauskuuksia horisontissa"  ja tunne voitti järjen.

Monien ajatusten risteillessä päässäni, päälimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus saunailtaa järjestänyttä nuorta kohtaan, sillä hän oli loppupeleissä se, joka kävelytti huonokuntoisen kaverin monta kilometriä kotiin saakka ja soitti ovikelloa kun kaveri ei siihen pystynyt. Ilman tätä huolenpitoa nuoremme olisi sammunut matkan varrelle ja olisi ehtinyt maata kylmässä syysyössä useamman tunnin ennen kuin olisimme osanneet lähteä häntä etsimään. Huonoimmassa tapauksessa hän olisi voinut loukata itsensä, sammua ajotiellä tai tukehtua omaan oksennukseensa.

Miten tästä eteenpäin. Luulin, että olen jo kasvanut aikuiseksi ja osaan handlata asian kuin asian. Valitettavasti olemme vanhempina taas uuden edessä. Tähän kasvun vaiheeseen emme voi enää paljoa vaikuttaa vaan jatkaa huolenpitoa ja toivoa parasta (ja tehdä rintaan ristinmerkkiä), Elämä on joskus niin pienestä kiinni. Yksi väärä valinta voi olla kohtalokas ja muuttaa kaiken. Onneksi tämä seikkailu ei vienyt kenenkään henkeä. Tämän päivän ohjelmassa on saunaillan tapahtumien jälkipuinti ja käynti kaveria auttaneen nuoren kotona. Haluamme kiittää häntä siitä että kaveria ei jätetty kylmään yöhön vaan autettiin kotiin. Ja toivon, että tämä ajatus olisi mahdollisimman monen lapsen, nuoren ja aikuisen mielessä kristallin kirkkaana " kaveria ei jätetä".

Lokakuussa

Tänään lokakuun ensimmäisenä päivänä sataa vettä ihan kaatamalla. Perheen koiruus nukkuu onnellisena omalla pedillään ja minä nautin hiljaisesta iltapäivästä kotona ja kuuntelen sateen ropinaa. Ihanaa olla hetki hiljaa ja antaa ajatusten tulla ja mennä...

Arki on muuttunut yhä täydemmäksi opiskelun myötä mutta samalla koen olevani onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. On mukavaa huomata, että voi oppia vielä jotain uutta vaikka edellisistä opiskeluista on aikaa. Ja täytyy todeta, että opiskelu on hyvää vastapainoa omalle työlle. Ihan yhtä auvoa ei työn ja opiskelun yhdistäminen kuitenkaan ole ja monta asiaa on mietittävä arjessa uudelleen. Kiire on unohdettava ja keskityttävä olemassa olevaan hetkeen. Tässä kohdassa tulee mukaan mindfulness, josta olen saanut tosi paljon apua levottomaan ja stressaantuneeseen mieleen. Yksin en tästä urakasta tule selviytymään mutta onnekseni perhe on kuitenkin lupautunut ottamaan haltuun kotitöitä ja olemaan tukena tässä parin vuoden urakassa. Toivotaan siis lempeää myötätuulta tuleviin vuosiin =)

Laitan kuvia Savonlinnasta joka on tullut tutummaksi kouluni myötä. Savonlinna on sympaattinen ja kaunis kesäkaupunki, jossa kaikki palvelut on lähellä. Kuvat ovat elokuulta jolloin kaupunki on jo hiljentynyt kesäturisteista.

Hiljainen tori

Savonlinnan tunnetuin rakennus: Olavinlinna

Oopperajuhlien backstage =)

Linnan ampuma-aukko

Hyvää alkavaa lokakuuta kaikille !